Lapin sivukylillä asuminen on asennekysymys

Miten elämä soljuu kahdessa etelälappilaisessa sivukylässä Posion kunnassa? Vuolteilla työmatkaa on jopa 65 kilometriä suuntaansa ja kauppa on 45 kilometrin päässä, mutta matkat eivät väsytä, kun saa asua unelmiensa paikassa.

Pakkasmittari näyttää -15 astetta lauantaiaamuna, kun Raija Vuollet vetää liukulumikengät jalkaansa ja sitoo Hillan hihnan vyötäisilleen. Yöllä on tupruttanut lunta, ja ladut ovat peittyneet pehmeän lumen alle. Läheiselle vaaralle on puolen tunnin nousu, ja siellä, ikikuusien lomassa, asiat asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Yleensä repussa on eväitä, ja aikaa koko päivä.

Päivä valkenee posiolaisessa Maaninkavaaran kylässä verkalleen.

Verkalleen käy muukin elämä. Täällä asuessa pitää hoitaa yksi asia päivässä ja varautua kaikkeen, sanoo Jouni Vuollet. Asiat eivät käy käden käänteessä. Niin kuin tänään saapuneen uuden kiukaan kanssa, jonka asentamista odoteltiin kuukausi.

Koti, Maaninkavaaran vanha kyläkoulu, on 45 kilometrin päässä Posion kuntakeskuksesta ja Jounin työpaikasta. Maanantaista torstaihin päivät ovat pelkkää työtä, aamuvarhaisesta iltamyöhään. Perjantaisin alkaa erilainen, hidas elämä: pitkät hiihtolenkit, luksusaamupalat ja pihasaunan lämmitys.

”Nautimme luonnosta ja toisistamme”, Jouni ja Raija Vuollet toteavat. ”Enää meillä ei ole kiire.”

Liukulumikenkillä aukeni uusi maailma seudun metsiin ja soille. Niille ei suksilla ole asiaa.

Raijan työmatka on vielä Jouninkin työmatkaa pidempi, 65 kilometriä. Hän toimii Kemijärvellä erityisopettajana, eivätkä etätyöt ole vaihtoehto, kuten eivät Jounillekaan.

”En ole vieläkään väsynyt, vaikka olen kahdeksan vuotta kulkenut matkaa. Meillä se on kuitenkin melko tavallista. On opettajia, jotka kulkevat kauempaakin”, Raija sanoo. ”Työpaikkalääkäri aina kyselee, jaksanko.”

Jounia väsyttää matka joskus iltamyöhällä, aamuisin ei oikeastaan koskaan.

Ehkä sillä on tekemistä asian kanssa, että tiet vaikuttavat enimmäkseen typötyhjiltä. Paikalliset autot on varustettu tehokkailla lisälampuilla, mutta niitä tulee vastaan todella harvakseltaan, eivätkä katuvalot häiritse. Yksinolo teillä tekee ajamisesta ruhtinaallisen rauhallista.

Pitkin järviä moottorikelkalla

Tuija Suonnansalo asuu Suonnankylässä kahden lapsensa ja miehensä kanssa. Tie kauniin Riisitunturin ohi heille on luminen ja paikoin ajaminen käy jännäksi. Tie kuuluu matalampaan aurausluokkaan ja aura-autoa pitää joskus odotella pitkäänkin.

”Tie ehtii polkiutua rypyläiseksi, ja joskus ainoa vaihtoehto on ajaa vastaantulevien kaistalla”, Tuija sanoo.

Tytär Anni viihtyy Posiolla eikä haikaile muualle.

Hän voisi periaatteessa tehdä myös etätöitä, sillä työhön Posion 4H-yhdistyksen toiminnanjohtajana kuuluu paljon toimistotöitä. Koti sijaitsee kuitenkin katvealueella, ja verkkoyhteys on hidas. Kiinteän yhteyden tukeminen loppui kyläkoulun loppumiseen. Nyt vain yksi Suonnansalojen perheestä voi kerrallaan osallistua palaveriin tai striimata netistä jotain. Siksi Tuija ajaa lähes joka päivä toimistolle Posiolle.

Ranualta kotoisin olevaa Tuijaa viehättää Posiolla sen erityinen luonnonkauneus ja auttavaiset ihmiset. Kotipihasta aukeaa upea näkymä Kitka-järvelle.

”Läheltä lähtee mettää, ja rannasta pääsee veneellä tai moottorikelekalla reiteille Rukalle ja Kuusamon puolelle asti.”

Mies, ammattikalastaja, on nytkin jossain tuolla pilikillä, hän näyttää kädellään.

"Kulkee moottorikelkalla pitkin vesistöjä ja omia mettiä. Lähes kaikilla on moottorikelkat. Vasta toukokuussa alkaa jännittää, kestävätkö jäät." Tuija itse kulkee luonnossa perheestä vähiten, sillä työ vie paljon aikaa.

”Mää tykkään maisemasta”, sanoo Tuija ja katsoo kauas. Ja totta, Posiolla on tilaa hengittää. Taivaan vaihtuvat pastellit, pimeällä kirkas tähtitaivas ja linnunrata, silloin tällöin leimuavat revontulet ja hiljainen luonto on liki tavalla, joka salpaa helposti hengen. Keinovalon ja äänten puute on lepoa aisteille.

Tältäkö Lappi-kuume tuntuu?

Kahdeksan vuodenaikaa ihastuttavat

Raija ja Jouni Vuollet rakastavat kotiseutunsa ”kaikkia kahdeksaa vuodenaikaa”. On kaamostalvi ja pakkastalvi, hankikantotalvi ja jäidenlähtötalvi. Lunta on yhdeksän kuukautta. Kesä räjähtää pari viikkoa ennen juhannusta.

”Sitä oottaa ja oottaa ja sitten se tulee kahdessa päivässä”, Raija sanoo. ”Syyskuu puolestaan on älyttömän kaunis kuulaine tai usvaisine aamuineen, kun kaikki on vielä hengissä.”

Toukokuu on hankalin, kun kelirikon vuoksi pikkutiet on suljettu pariksi viikoksi. Tuntureille ei pääse eikä hanki kestä.

”Paitsi jos on hankikanto, se on ihan parasta”, he nauravat.

Hankikannoilla pääsee tutkailemaan laajoja soita, jotka ovat muulloin aina tavoittamattomissa. Niitä, joiden liepeiltä he noukkivat edellissyksynä 100 kiloa lakkaa.

Yksi vanhan kyläkoulun luokkahuoneista on vihreä.

Luonto on niin tärkeä osa elämää ja hyvinvointia, ettei Raija enää ymmärrä, miten pysyi hengissä ennen Maaninkavaaralle muuttoaan. Haaveissa on elää lähiluonnon antimilla kokonaan. Nyt kodikas keittiö on täynnä säilöttyjä herkkuja, ja leivän päälle levitetään kylällä kiertävän kalakauppiaan muikkuja.

Haave asua lähempänä luontoa eli pitkään. Raija haaveili vanhasta koulusta, vaikka vain kesäpaikaksi. Mökille karattiin viikonlopuksi. Sitten vastaan tuli kaunotar, 400-neliöinen Maaninkavaaran vanha koulu. Nyt mökille ei ole enää tarvetta. ”Mökin kaipuu oli varmasti vain kaipuuta luontoon.”

Aiemmin, lasten ollessa vielä kotona, perhe asui Posion keskustassa.

”Meille oli tärkeää, että pojat pääsivät kulkemaan itsekseen.”

Kun muuttokuorma kaarsi Maaninkavaaraan, vain nuorin poika ehti kulkea vuoden pitkää koulumatkaa. Aluksi muutto ”ei minnekään” aiheutti teinissä valtavaa vastaanhangoittelua, mutta pian löytyi kylältä samanikäistä seuraa, eikä pitkä koulumatkakaan haitannut.

Myöskään Tuija Suonnansalon lapsia ei koulumatkan pituus ole koskaan haitannut. ”Siihen kun tottuu eikä ole kokemusta muusta”, Tuija tuumaa.

Aktiivinen arki

Kaikki harrastukset eivät sivukylillä onnistu yhtä vaivattomasti kuin kaupungissa. Esimerkiksi jalkapalloa, ”jalitsua” varten ei ole tarpeeksi suurta sisäareenaa, sanoo Tuija Suonnansalo. Touhua riittää silti. Suonnansaloilla poika pelaa salibandya ja äiti ja tytär ovat käyneet harrastajateatterissa. Tytär on ollut myös aktiivinen 4H-kerhoissa. Vuolteilla hiihdetään ja viikonloput ovat kuluneet kisoissa. Hiihtoladut, kyläläisen tekemät, alkavat heti pihalta. Laskettelua voisi halutessaan harrastaa useammassa hiihtokeskuksessa.

Kaikki ovat myös hyviä keksimään itse viihdykettä: nettipelejä, koiran hoitoa, ompelua, metallikorujen värkkäystä, vanhojen tavaroiden tuunausta. Kansalaisopistossa oli ainakin joitain vuosia sitten tarjolla puukäsitöitä ja korukurssia, jotka olisivat kiinnostaneet käsistään kätevää Tuijaa, jos aikaa olisi ollut enemmän.

Vaikka sivukylällä eletäänkin, ei elämä ole missään nimessä hiljaista. Vuolteiden kyläkoulun yläkerrassa on asunto, jota he vuokraavat Airbnb-vieraille. Se tuo elämään vaihtelua, ja iso koulu takaa kaikille silti oman rauhan. Vuokraustoimintaan lähteminen jännitti kovasti, mutta suotta: kaikki talossa pysähtyneet ovat olleet todella mukavia, sanovat Vuolteet.

Vuolteet ovat halunneet avata kouluunsa paikan kyläläisille, jonne kaikki ovat tervetulleita. Alakerran salissa on heinäkuisin kesäkahvila, jossa tarjotaan vohveleita ja itse tehtyä kuusenkerkkäsiirappia tai marjahilloa. Jouluisin järjestetään kauneimmat joululaulut, kesäisin juhannuskokko ja juoksutapahtuma, ja syksyllä oli kekrimarkkinat, joissa kyläläiset myivät muun muassa ternimaitoa ja juureksia. Pieni porukka on lähtenyt kivasti mukaan, vaikka enemmänkin voitaisiin tavata ja olla tekemisissä, he tuumaavat.

Asuminen on asenteesta kiinni

Kumpikaan perhe ei kaipaa lisää palveluita kuntaan.

”Kun muutimme Rovaniemeltä Posiolle alle kolmekymppisinä, meillä oli muka joka viikonloppu asiaa Rovaniemelle. Matkaa sinne oli reilut 130 kilometriä suuntaansa. Ajan kanssa tarpeet vähenivät kummasti”, Vuolteet kertovat.

Jos jotain ei saa Posiolta, sen saa kohtuullisen matkan päästä tai netistä tilaten.

”Nuoret aina valittavat, ettei täällä ole mitään”, Tuija sanoo. ”Ei ole Mäkkäriä eikä leffaa. Vastaan heille, että voihan sitä mennä Rovaniemelle tai Kuusamoon. Jos liikettä kaipaa, niin on Ruka, ja Rovaniemellä voi käydä leffassa. On vaikka saman tien yötä, niin saa pidemmän loman”, hän nauraa.

Postin ja Matkahuollon palvelut ovat nykyisin tosin ripoteltuina sinne tänne, mikä aiheuttaa joskus hankaluutta. Nytkin Kuusamossa yli 60 kilometrin päässä odottaa Ärrä-paketti, kun Tuija epähuomiossa unohti, ettei Ärrää enää ole.

”Mutta ei se mittään. Otetaan sammaan pari muutakin hommaa, jotta yhyjellä reissulla hoituu useampi homma. Täällä tulee herkästi ajatusmaailma, että ’vie mennessäs, tuo tullessas’.”

Pohjoisessa asuminen onkin ehkä ennen kaikkea asennekysymys.

”Ihan kaikkeahan meille ei tuoda valmiina, mutta en tiedä, jäädäänkö me siltikään mistään varsinaisesti ilman”, Tuija miettii.

Entä kierrätys? Asennekysymys sekin. Muovinkeräys on Posion keskustassa, samoin metalli, lasi, kartonki, paperi ja ongelmajäte - Vuolteilla siis 45 kilometrin päässä. Suonnansaloilla poltetaan kaikki palava. Talo lämpiää pääosin puilla, osin sähköllä, osin maalämmöllä, joka on teknisesti jo vanhentunut eikä toimi enää ihanteellisesti.

Auto on tietysti aivan välttämätön, viimeistään opiskelemaan lähdettäessä. On tavallista, että jo lukioon lähdetään pois kotoa. Posiolla on koululla viihtyisäksi remontoitu asuntola pitkän matkan kulkijoille. Jos haluaa muualle kuin lukioon, pitää muuttaa kauemmas, kuten Kuusamoon tai Rovaniemelle. Julkiset yhteydet voisivat olla paremmat, jotta niihin pääsisi sujuvasti kulkemaan ilman autoa, Tuija tuumaa.

Kesken kuvaamisen traktori ajaa pihalle ja alkaa lingota lunta pilvenä ympäriinsä. Isolla pihalla riittää kolattavaa, ja siksi traktori tekee nykyisin lumityöt, kuten suurimmalla osalla asukkaista. Lumitilanne vaihtelee vuodesta toiseen paljon. Kun lunta tulee, sitä voi tulla neljä viikkoa ja metri yhteen menoon.

Teksti ja kuvat: Viivi Handolin