Remonttiin kannattaa ryhtyä, vaikka ei olisi syntynyt vatupassi kädessä

"Rakastuneena uskoo kaikenlaisiin asioihin, kuten siihen, että remontti tulisi olemaan pikkuinen röpsäytys", pakinoitsija Anni Veck kirjoittaa. Hän siirsi portaikon remonttia vuosia, kunnes yhtäkkiä päätti raottaa kovalevyjä veitsellä.

Muistan vieläkin aivan elävästi, kuinka haltioituneena kuljin talossamme ensimmäistä kertaa. Näin likaa, tuhruja ja laittamattomia paikkoja, haistoin homeen kellarissa ja pahanhajuiset tapetit, mutta pystyin helposti kuvittelemaan, kuinka tästä saisi kauniin talon – yltiöoptimistisen isäni sanoin jopa "ihan pikkusella röpsäytyksellä." Rakastuneena uskoo kaikenlaisiin asioihin, kuten siihen, että remontti tulisi olemaan pikkuinen röpsäytys. 

Talosta tuli ihana, totta kai siitä tuli. Paljon kuitenkin jäi tehtävää vielä alun röpsäytyksenkin jälkeen, kuten yläkertaan vievä portaikko, joka oli koitua kohtalokseni joka toinen aamu. Portaat oli joskus 70-luvulla päällystetty aikansa muotituotteella, kirkkaanpunaisella kovalevyllä. Levyt oli kiinnitetty kuparinvärisellä metallilistalla, jonka ruuveihin sukka jäi hengenvaarallisesti kiinni, ja joka kerta eri kohtaan. Opin kulkemaan varovasti ja varoittelemaan vieraitakin portaiden liukkaudesta ja yhtäkkisestä takertuvuudesta. 

"Sitku on aikaa, minä jotain teen noille portaille. Sitku jaksaa. Sitku."

Yhtenä iltana sitku muuttui nytkuksi. Nousin sohvalta yöpaidassani ja rupesin vähän raottelemaan kovalevyjä ensimmäisellä käteen osuneella astalolla. Se sattui olemaan Sorsakosken vanha veitsi, aikansa laatutuote, soveltuu myös korvaamaan ruuvimeisseliä näemmä. Ilahduin sopimattoman paljon huomatessani kovalevyjen olevan aivan nykäistävissä, poistettavissa, jopa röpsäytettävissä, ja että niiden alta paljastui se alkuperäinen, vuoden 1954 porrasmateriaali, maalattu puu. Siinä pyjamassani portaita purkaessani mietin niitä ihmisiä, jotka käyvät ostoslistan kanssa rautakaupassa ostoksilla ennen suunniteltua remonttiaan ostelemassa kaikkea tarpeellista kuten lattiansuojamuovia. Hetken halusin olla sellainen ihminen.

Sorsakosken veitsi vaihtui porakoneeseen vain, koska sellainen tuotiin käteeni. Seuraavana päivänä panokset kovenivat, ja käyttelin jo tasohiomakonetta. Portaita hyvin huolettomasti, jopa huolimattomasti hioskellessani kiittelin mielessäni vanhoja kunnon materiaaleja. Vaikken ehkä olekaan henkeen ja vereen laamapaitainen perinnerakentaja, jonka mielestä naavan tappuroilla on sinun talosi tilkitsemän, tuntui kivalta työskennellä puun parissa. Puu on kunnon materiaali. Nekin portaat oli rakennettu seitsemänkymmentä vuotta sitten, ja vieläkin niistä sai hienot kunhan vähän röpsäytteli menemään.

Pari päivää meni porrasurakassa hiomisineen, maalaamisineen ja tietysti homman leviämisineen, koska tokihan se vähän laajeni ja piti maalata portaikon ympäristöäkin. En suinkaan tuntenut oloani kotoisaksi ja luontevaksi vasara kädessä. Olen ehkä oppinut maskeeraamaan taloamme kauniiksi, mutten vieläkään osaa suoritella plastiikkakirurgisia toimenpiteitä. Tuskanhiki kirvahtaa otsalle, jos pitää käytellä työkoneita, ja vasara on minusta työkone. Jupisin mielessäni lauseita kuten "parempi tästä tulee kuin aloittaessa, ei kyllä menisi ammattikoulun pintakäsittelylinjan näyttökokeessa läpi tämä tämmönen tusaaminen, en kyllä yhtään tiedä mitä teen mutta menköön."

Lopputulos on totta tosiaan parempi kuin aloittaessa. Portaikosta tuli hieno. Maalasin sen samalla sävyllä kuin ylä- ja alakerran lattiat, ja nyt portaikko yhdistää kerrokset luontevasti toisiinsa. Myös niissä kulkeminen on luontevaa, koska hengenlähtö ei niin pahasti uhkaa.
Parasta oli kuitenkin huomata, mihin kaikkeen sitä pystyykään, kun vain muuttaa sitkun nytkuksi ja rupeaa röpsäyttämään. Vaikkei olekaan syntynyt vatupassi vasemmassa ja oikaisulaastisäkki toisessa kädessä, vaikkei osaa omasta mielestä yhtään mitään, aina siitä parempi tulee kuin aloittaessa. Saattaa tulla jopa niin hieno, että tekee mieli yölläkin sytyttää pikkuruinen valo ja ihailla. Omien osaamattomien kättensä jälkiä.

Palaa otsikoihin