Yksi surullisimmista häpeän aiheista, joista olen kuullut, on kotihäpeä. Kodinhan kuuluu olla rakas ja ihana paikka, eikä mikään häpeän lähde.
Nykyisin puhutaan paljon häpeästä. On kehohäpeää ja ruokahäpeää ja luokkahäpeää ja ties mitä. Yksi surullisimmista häpeän aiheista, joista olen kuullut, on kotihäpeä. Kodinhan kuuluu olla rakas ja ihana paikka, eikä mikään häpeän lähde.
Standardina oikeanlaiselle kodille pidetään medioiden kuvatulvaa. Kuvissa ei ole kasoja, parittomia astioita (paitsi jos ne on kerätty tietyistä astiasarjoista tarkoitukselliseksi, mutta kovin kontrolloiduksi yhdistelmäksi) tai roinaa pursuilevia eteisiä. Mutta jos ajattelen koteja, joita olen eniten ihaillut, jopa kadehtinut, niissä on vallinnut rosoinen hujanhajaisuus.
Jos ajattelen koteja, joita olen eniten ihaillut, jopa kadehtinut, niissä on vallinnut rosoinen hujanhajaisuus.
Erään ystäväpariskuntamme keittiössä on täysverinen sohvakalusto. Se ei sovi sinne lainkaan, mutta yhdistelmässä on silti jotain hurmaavaa: että näinkin voi tehdä! Nojatuolista pursuaa täytettä, ja keittiökaappien ovet saa auki ja kiinni vain tietynlaisilla kikkailevilla liikkeillä, mutta se on yksi kutsuvimmista huusholleista, jonka tiedän.
Olen ylipäätään aina vierastanut sanaa ”sisustustrendi”. Tuntuisi rasittavalta ajatukselta uusia kodin pintoja vain siksi, että joku päättää jossakin, että nyt kaikissa pohjoismaalaisissa kodeissa on oltava musta keittiö. Lisäksi maailma on ongelmissa siksi, että kulutamme silmittömästi turhaa tavaraa.
Siksi kotiin ja sen remontointiin voi mielestäni hyvin ottaa sellaisen kulman, että tarkastelee jotain repsottavaa yksityiskohtaa ja miettii vaikkapa vuoden päästä, onko sen korjaaminen välttämätöntä, vai voiko se ihan vain jäädä sikseen.
Riittävän hyvä koti on sellainen, missä oven avatessa maailman melskeen korvaa turvallinen, huojentunut tunnelma.
Moni asia sai meidänkin talossamme jäädä silleen, kun kiivaimman remontin aikaan kaikkea ei vain ehtinyt. Nyt nuo elementit ovat osa talon charmia. Keittiön repsottava levyseinän palanen, maalaamattomat kynnykset ja ovet… Jos ne jotakuta haittaavat, niin se on hänen ongelmansa. Tai ilonsa – sillä käytyään meillä he voivat mennä omaan kotiinsa ja tuntea ylpeyttä suorista linjoista ja viimeistelyn tasosta.
Pidän paljon talotohtori Panu Kailan ajatuksesta, että sellaista ei tule korjata, mikä ei ole rikki. Jos jokin on kestänyt sata vuotta ehjänä, miksi kajota siihen?
Sama pätee sisustukseen. Jos jokin sisustussääntö on totta niin se, että tietyin väliajoin samat asiat palaavat muotiin. On sykähdyttävää nähdä koteja, joissa on säilytetty jonkin tietyn aikakauden henki.
Muistan, kun ostimme eräälle opiskelukaverilleni vitsinä kirkuvan punaisen, 1960-luvun kernisohvan. Voimme miettiä kuka viimeksi nauraa, jos hän sattui säilyttämään tuon silloin hirvitykseltä näyttäneen esineen: näin hiljattain samanlaisen vintageliikkeessä, ja hinta oli 600 euron paremmalla puolella.
Kotihäpeälle on syntynyt myös vastaliike, joka korostaa riittävän hyvää kodin ylläpitoa täydellisyyden tavoittelun sijaan. Riittävän hyvä on sellainen, missä oven avatessa maailman melskeen korvaa turvallinen, huojentunut tunnelma. Onpa ihana kellahtaa keittiön sohvakalustolle rentoutumaan!
Anna Perhon taloprojektia voi seurata Instagramissa tilillä @olipa_kerran_talo.
