Vanhan talon omistajana oppii kirjaimellisesti ymmärtämään, mitä byrokraattiselta kuulostava termi ”korjausvelka” tarkoittaa.
Vaikka tätä. Kun reilut kolmisen vuotta sitten aloimme kunnostaa satavuotiasta talovanhustamme, kaikki näytti petollisen hyvältä. Pinnat olivat siistit – vain keittiön lattian alla olisi jonkinlainen ongelma. Lattia piti joka tapauksessa purkaa, sillä se oli päällystetty kummallisilla levyillä, jotka irvistelivät reunoista. Nopeasti kävi kuitenkin selville, että pinnan alla kupli paljon muutakin: lahoja seinähirsiä, paakkuuntuneita ikiaikaisia eristeitä, jopa silkkoja reikiä seinässä niissä kohdin, joista eristeet olivat hiutuneet tai lähteneet lintujen pesätarpeiksi aikoja sitten.
Lopulta talosta purettiin karkeasti ottaen kaksi kolmasosaa. Koitimme kyllä noudattaa yliguru Panu Kailan ohjetta ”puretaan vain se, mikä on tarpeen” – mutta tarvetta oli paljon. Talomme oli korjaustarpeen osalta ylivelkaantunut. (Nyt, kaikkien toimenpiteiden jälkeen, enää vain me.)
Loputtomalta tuntuvaa purkujätettä eri paikkoihin kuskatessa ärsytti: kuinka paljon helpommalla ja halvemmalla olisi päästy, jos jokainen talon omistaja olisi aikanaan reagoinut pieniinkin kulumiin?
Lykkääminen on stressinhallintakeino: jos ajattelen katossa olevaa reikää vasta huomenna, saan hetken helpotuksen.
Talon myötä olen alkanut kiinnittää huomiota yleisesti omakotitalojen kuntoon pitkin maata ajellessani. En siis ole rakennusinsinööri, mutta voin vilkaista – ja maallikon silmälläni näen paljon lopun alkuja. Mietinkin sitä, miksi päästämme juuri talot, kotimme, niin huonoon kuntoon? Omakotitalo on useimpien suomalaisten arvokkain omaisuuserä. Miksi siis juuri sen suhteen ollaan niin välinpitämättömiä samaan aikaan kun vaikkapa autoa puunataan ekstrasuperpehmopesuilla?
Asiaa selittää akuutin rahapulan ohella syvästi inhimillinen piirre siirtää ikävältä tuntuvia asioita. Lykkääminen on stressinhallintakeino: jos ajattelen katossa olevaa reikää vasta huomenna, saan hetken helpotuksen. Kyllähän tämä nyt vielä tämän vuoden menee. Ja seuraavan. Ja seuraavan – kunnes saavutetaan kriittinen piste. Sen jälkeen joko luovutetaan ja annetaan talon rötisköityä pystyyn, tai aletaan vihdoin toimiin tuloksena kasa vähintään nelinumeroisia laskuja moniammatilliselta tiimiltä.
Kun asuntojen arvo haja-asutusalueilla ja monissa taajamissakin on jo laskenut surullisen alas, huonoon kuntoon päässyt talo on pahimmillaan riippa, josta ei pääse eroon edes ilmaiseksi. Ehkä talotkin pitäisi katsastaa kuten autot. Tai suhtautua talojen repsotuksiin kuin hammaslääkäri: alkavat reiät voi vielä torjua, jos harjaa ahkerasti oikealla tekniikalla. Mutta ensin pitää tietenkin varata lääkärille aika.
Anna Perhon taloprojektia voi seurata Instagramissa tilillä @olipa_kerran_talo.
