Puutarha saa laittajansa sekä tuoksuttelemaan että puimaan nyrkkiä
Puutarhakausi tarjosi sekä onnistumisia että hermostollisia katastrofeja. Mikä pääsi jatkoon, millä ei ole enää tulemista pihalle seuraavana kesänä? Mitä jää kukkapenkin sankaritarinasta ihailijoille kertomatta? Pakinoitsija Anni Veck summaa yhteen kuluneen kesän.
Syyspäiväntasauksen tienoilla voi tehdä jo tiliä menneen kesän puutarhaelämän suhteen. Kuinka se sujahti? Missä tuli onnistuttua, mikä meni Mönkköstä päin? Seuraavaa kasvukautta voi jo ajatella, ja edistynein meistä saattaisi tehdä jopa muistiinpanoja. Mitä lisää, mitä ei koskaan enää?
Omalle ei koskaan enää -listalleni päätyivät nypittävät kesäkukat. Sitä kuvittelee olevansa jonkin sortin rauhallinen kasvinpaapoja, mutta tässä elämänvaiheessa pitäisi tunnistaa itsepetos. On eri asia katkaista pelargoniasta nuupahtanut kukkavarsi kerran viikossa kuin istua lobelian äärellä tunnista toiseen nyppimässä sen kuolleita, hentoja ja pikkuruisia kukkia jatkuvan kukinnan toivossa. Lobelia aiheutti jännetuppitulehduksen peukaloon. Se ei pääse ensi vuonna pihaporttia pidemmälle söpöydestään huolimatta.
Keväällä kylvin hajuherneet, tai kuten sivistyneistö kutsuu, tuoksuherneet, ja niiden kanssa kaikki meni oppikirjamaisen hienostuneesti. Ei kerrassaan mitään moitittavaa. Hajuherne on suloinen, kaunis, tuoksuu taivaalliselle ja lapsuuden kesille ja portaiden vieressä kukoistaessaan ilahduttaa tuoksullaan aina kotiin saavuttaessa. Miinuspuoli on se, että tuoksu houkuttelee jäämään kotipihalle haaveilemaan ja haistelemaan eikä jonnekin hikisille työmarkkinoille lähtö kiinnosta enää vähääkään.
Kaikkein suurin hermostollinen katastrofi oli päivänsini. Kuvittelin saavani sen myötä puutarhaani uskomattoman sinisen kukkaryöpyn, joka jatkuu ja jatkuu, kunnes suoranainen kyllästyminen iskee. Valitettavasti ainoa, mikä ryöppysi, oli epätoivo. Hänellä oli siinä syvämultaisessa lavakauluksessa oikein lokoisat oltavat, oli tuki jota pitkin kiivetä ja tehdä niitä ihanan voimakkaita lehtiään, oli sopivat aurinko-olosuhteet ja kasvupaikka parempi kuin kellään.
Syötin pitkin kesää hänelle pikkuruisia viinirypäleitä ja leyhytin viuhkalla enkä saanut palkkioksi yhtäkään sinistä kukkaa. En sitten minkään väristä. Loppukesästä ohi kulkiessani puin sille nyrkkiä ja manasin, että minkähän päivän sini sinä mahdat olla kun ei kukkia näy, mahtoiko se sinun päiväsi sinerrys olla sinä yhtenä päivänä kun olin poissa, kerro vaan minä päivänä meinasit alkaa sinerrellä. Eiminkäänpäivänsini ei tule meille enää koskaan. Puutarhaani pääsit kaksi kertaa, ensimmäisen ja viimeisen!
Etupihalle hiellä ja vaivalla kantamani pöytäryhmä oli söpö ja kodikas – sekä täysin turha. Siinä ei istunut talonväki kertaakaan eikä tietääkseni kukaan vieraskaan. Pöytäryhmä pehmusteineen ja niiden väreihin sointuvine tabletteineen tuotiin siihen vain koska sen pitää jossain olla, koska se on olemassa.
Alkukeväällä tein sisäänkäynnin yhteydessä olevaan perennapenkkiin laajennusosan, niin sanotun elintasosiiven. Se onnistui yli odotusten! Käytin kaiken kasvitieteellisen osaamiseni tähän yhteen penkkiin, ja uurastus palkittiin. Mirrinminttu, loistosalvia, punatähkä, syysleimu, ukonhattu ja kukkivat juuri täydellisesti sopivin väliajoin. Väriyhdistelmät ovat täydelliset ja reunaan kylvämäni ruiskukka suloinen lisä ensimmäisenä kesänä, jolloin perennat ovat vielä pikkuruisia. Esittelin kaikille tutuille ja melkeinpä tuntemattomillekin aikaansaannostani ylpeänä. Sankaritarinastani kertomatta jätin sen, että raskaat kaivuutyöt teki eräs toinen, koska sillä hetkellä itselläni oli ”tämä selkä.”
Jos onnistuinkin ison kukkapenkin kohdalla, kurkkuni saan kantaa talvella kaupasta. Miten voivatkin olla vuodet niin erilaisia keskenään: viime vuonna sain koko talven suolakurkut yhdestä ainoasta taimesta ja tänä vuonna lopputulos oli yksi lapsen sormen kokoinen ruikula. Pitäköön tilliliemensä!
Kesäkurpitsasta en edes viitsi puhua. Siihen iski heti kättelyssä joku tauti ja peli oli pelailtu.
Kirsikoita tuli paljon ja omenoidenkin kanssa oltiin pulassa, kuten joka toinen vuosi tuppaa tapahtumaan. Perunannostolomalle ei tule olemaan tarvetta, lähinnä perunan ostolomalle. Sato jäi laihaksi.
Lopulta sillä sadolla ja niillä kaikilla onnistuneilla tai epäonnistuneilla kesäkukilla ei ole niin väliä. Kesä on ihmeellistä aikaa itsessään, onnistuvat kylvöt taikka eivät. Vieraiden kanssa keskitytään kuulumisiin ja taivasteluun, tunteista ja Turusista juoruiluun eikä niinkään pihan ihmettelyyn. Parhaita hetkiä ovat ne harvat riippumatossa rellotetut joutilaat hetket, jolloin silmät painuvat kiinni ja kaikki ympärillä oleva unohtuu. Suurin puutarhaonnistuminen voikin olla se tiukka solmu, jolla riippukeinu pysyy puussa kiinni. Se voi riittää.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu vuosien jälkeenkin vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
Lue Anni Veckin aiemmat pakinat:
Grillaaminen on kaukana helposta ja hauskasta ruuanvalmistuksesta
Remonttiin kannattaa ryhtyä, vaikka ei olisi syntynyt vatupassi kädessä
Kiukku toimii hyvänä kodin laittamisen motivaattorina
Oletko naapurina moikkailija vai luimuilija?
Remontin tekijää etsiessä on kuin parisuhdemarkkinoilla
Kirsikkavarkaat ja autoon murtautujat herättävät kodinpuolustajan
Rautakaupan myyjää vaanii jatkuva ostohoukutus
Kauhunaapuria ei kiinnosta muiden toive rauhasta
Meidän talon remontti oli raskaampi kuin teidän
