Kiukku toimii hyvänä kodin laittamisen motivaattorina
Kaiken takana on talon asukas ja hänen kiukkunsa. Synkkä olotilakin toimii oivana pontimena remontoinnille. ”Itkin kaksi päivää surkeuttani, tartuin maalitelaan ja tuhersin surun sumentamin silmin välioviin uudet, kieltämättä piristävät maalipinnat”, pakinoitsija Anni Veck kirjoittaa.
Väitän, että paras motivaattori minkään asian edistymiselle on tuskastuminen. Kiukku, suuttuminen ja se sana, jonka kaikki tietää alkavan veellä. Voihan olla, että olemassa on sellaisiakin perhekuntia, joissa puuhastellaan proaktiivisesti, ennakoiden ja fantsulla fiiliksellä, mutta se perhekunta ei asu tässä talossa. Täällä puuhastellaan enimmäkseen vee-sanan vaikutuksen alaisina.
Syysmyrskyssä pihatielle kaatui ikivanhasta ja lahosta poppelista puolet sieltä pihan surkeimmasta nurkasta, jossa ei kukaan koskaan käy. Enimmät raivasimme raivon vallassa käsipelillä. Lopun puun kaatamiseen hommasin raivospäissäni töissä asiakkaana käyneen miehen, joka sattui puhumaan puiden kaatelusta. Jaa sinä kaadat puita, tulepa kaatelemaan meillekin!
Hän saapui sovittuna ajankohtana, sillä olisihan se silkkaa hulluutta sanoa vastaan hurjistunein äänenpainoin puhuvalle, leimuavasilmäiselle rautakaupan myyjälle.
Halki, poikki ja pinoon! Ainoa vaan, että siinä puuhastellessaan metsurimies oli astunut lahon kaivonkannen päälle, joka petti alta. Kaivonkannen, jonka olemassaoloa en edes muistanut.
Eihän siinä sen kummempaa ollut onneksi käynyt, puunkaataja ei ollut tippunut kaivoon asti. Ainoa, mikä kunnolla tipahti, oli asukkaan tunnelma tästä kuullessaan. Näin jo kauhukuvia, kuinka naapuruston kaikki lapset tulevat pihallemme yhtäkkiä leikkimään, huomaavat kiinnostavan ammottavan reiän ja syöksyvät sinne päätä pahkaa.
Jollain se aukko pitäisi äkkiä peittää. Hain läheisestä rautakaupasta paremman kannen puutteessa jumalattoman kokoisen, viisikymmentä kiloa painavan betonilaatan, jonka saimme varastomiehen kanssa kyllä auton takakonttiin. Kotipihassa jouduin yksin – koska missäpä ovat apujoukot näiden tilanteiden sattuessa, aivan, ei missään – nostamaan laatan sieltä takakontista ensin syliin ja sitten vielä kantamaan sen kaiken puunkaatoryönän ja risujen ylitse sinne pihan surkeimpaan nurkkaan.
Mietin siinä hetken, se edelleenkin viisikymmentä kiloa painava laatta sylissäni, että millä peevelin ilveellä tämä on tarkoitus tuohon laskea. Otanko rysäytystekniikan, murtuneet varpaat ja sairausloman vai jonkin hellävaraisemman hivutustekniikan? Hivutin. Housut repesivät. En jäänyt tarkastelemaan, joko siellä kaivossa oli niitä lähiseudun lapsia tipahtaneina montakin.
Myös yläkerran remontti sai vauhtia, kun menin epäonnistumaan täydellisesti penkkipunnerruskilpailuissa, mistä masennuin niin, että lähdin epäurheilijamaisesti ennen palkintojenjakoa pois. Itkin kaksi päivää surkeuttani, tartuin maalitelaan ja tuhersin surun sumentamin silmin välioviin uudet, kieltämättä piristävät maalipinnat. Tässäkin toimi synkkä tunnetila pontimena!
Sama kuvio toistuu läpi vuosien: aina masentuneena, turhautuneena, suutuspäissäni tai muuten vaan toimettomana tartun pensseliin ja vaihdan jonkun paikan väriä.
Meillä on aika värikästä.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu vuosien jälkeenkin vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
Lue Anni Veckin aiemmat pakinat:
Oletko naapurina moikkailija vai luimuilija?
Remontin tekijää etsiessä on kuin parisuhdemarkkinoilla
Kirsikkavarkaat ja autoon murtautujat herättävät kodinpuolustajan
Rautakaupan myyjää vaanii jatkuva ostohoukutus
Kauhunaapuria ei kiinnosta muiden toive rauhasta
Meidän talon remontti oli raskaampi kuin teidän
