Kirsikkavarkaat ja autoon murtautujat herättävät kodinpuolustajan
Reviirille tunkeutuvat kutsumattomat ihmiset ja eläimet muuttavat rauhaisan omakotiasukkaan raivokkaaksi kodinpuolustajaksi. Pakinoitsija Anni Veckin omakotipihalla on sattunut ja tapahtunut, ja hän huomaa tulleensa ikkunasta huutelijaksi. Mutta miksi hän päätyi huutamaan ”Hei siirtäkääs se pökäle takaisin paikalleen!”?
Ennen talomme ostamista en tiennyt, että sisälläni asuu sapelihampainen kodinpuolustaja. Kuka tai mikä tahansa saattaa mielestäni uhata taloamme, pihaamme ja suorastaan hyvinvointiamme, oli sillä sitten syke tai sorkat.
En tiennyt olevan olemassakaan näin vahvaa puolustusjärjestelmää, ja se on nimeltään minä.
Ensimmäisenä kesänämme totuttelin ohikulkijoiden kirsikkavarkauksiin. Vaikka luulisi olevan se ja sama millainen luontokappale ehtii syödä vatsahapon makuiset kirsikkapuidemme antimet suihinsa, koin suunnatonta mustaa raivoa, jos näin jonkun kurottelevan aidan yli ja hotkivan niitä hotkijankitaansa. Puin henkistä nyrkkiä, kirosin ja toivoin varkaalle närästystä.
Roskaaminen nyt raivostuttaa ketä hyvänsä aivollista, mutta olen avannut ikkunan nähdessäni farkkumiehen heittävän juuri tyhjäksi kittaamansa kaljatölkin meidän orapihlaja-aitaamme. ”Kerääpäs se heittämäsi tölkki pois ja sassiin!” Näissä tilanteissa löydän paljon sanoja, mutta ne ovat kiusallisen vanhanaikaisia ja kuulostan omaankin korvaani vanhan suomalaisen elokuvan kansakoulun opettajattarelta.
Jostain kumman syystä ohikulkevia pikkupoikia kiinnostelee meidän postilaatikkomme aivan sanomattoman paljon. Kerran näin partiopaikaltani ikkunasta, kuinka alakoululainen propellihattupää roikkui tukalannäköisesti toinen käsi syvällä postilaatikossamme.
Jälleen aukesi tuuletusikkuna narahtaen: ”Niin siinä käy kun ronkkii toisten postilaatikoita! Sinne ei ole mitään asiaa, ellet ole jakamassa postia meille, tuliko selväksi!”
Vai että tuliko selväksi? Selväksi tulivat asiat varmaan koko kulmakunnan koltiaisille siinä vaiheessa, kun he hoksasivat ohi kulkiessaan aura-auton irrottaman rotvallin reunakiven ja raahaamalla siirsivät painavan kivipötkön keskelle ajoluiskaa. ”Hei siirtäkääs se pökäle takaisin paikalleen!”
En ihmettelisi yhtään, jos heidän puheissaan talomme olisi nimeltään Pökälemummon talo.
Mistähän suunnaton kodinpuolustaminen mahtaa kummuta, perustuuko kodintuhraamisen pelko tositapahtumiin? Kylläpä luulen, että perustuu.
Eräänä talviaamuna autostani löytyi tajuttomana nukkuva mies. Ennen nukahtamistaan kuskin paikalle oli hän tyhjentänyt koko auton, heitellyt takakontista marjapoimurit ja ämpärit hangelle, irrottanut keulasta auton merkkilärpäkkeen, sahaillut autosta löytämänsä parimetrisen riman kappaleiksi käsisahalla ja asetellut rimanpalaset pitkin sekä poikin, ja pahimpana rötöksenään häpäissyt Jamppa Tuomisen Parhaat-kokoelma-cd-levyn.
Paikalle saapuneet poliisit kertoivat, ettei puuhastelija suinkaan ollut syönyt huippausaineita, mutta mielenterveyspalveluiden tykö oli yöllä niin pitkä matka, että se vaati pientä puuhailu- ja lopulta pötkötystaukoa. Vaikkapa sitten ensimmäisessä mielenkiintoisia tavaroita sisältävässä autossa, joka kohdalle sattui.
Kun kodin alueelle tunkeutuu sinne kuulumaton henkilö, horjuttaa se perusturvallisuutta niin maan perusteellisesti. Sellaisen tapahtuman jälkeen jokainen ohikulkija näyttäytyy hetken aikaa uhkana.
Samanlainen, mutta huomattavasti lievempi tunne tulee, kun kevään korvilla tekee tarkastuskierrostaan kukkapenkkien laitamilla ja huomaa syksyllä vaivalla ja selkäkivulla istuttamiensa tulppaanien olevan mennyttä kalua. Rikospaikkatutkija löytää katkaistun tulppaanin vierestä tutun papanakasan. Senkin pitkäkorva, talttahammas, ympäriinsä sinkoileva koirankiihdyttäjä! Ja etteivät nämä tässä vieressä vaan olisikin sorkanpainaumia, kaurishan se töpöhäntineen tästä vielä tihutöitä tekemästä puuttui!
Luonnollakaan ei ole mitään oikeuksia survoutua reviirilleni!
Raivokas kodinpuolustaja on kuitenkin, yllättävää kyllä, lopulta sama henkilö, joka kutsuu ystävänsä kylään syreenin ollessa upeimmillaan kukassa. Kantaa tuolit ja pöydät paikoilleen, istuttaa tuoksuvat kukat laatikoihin, kaataa tervetuliaisjuomat laseihin ja pukeutuu hulmuavahelmaiseen mekkoon. Oikein paljon tervetuloa, olen minä teitä niin odottanut, koko pitkän talven! Minun oma rakas laumani on koolla!
Niin sitä vaan on ihmisessä puolia, ikkunasta pahalla äänenmuodostuksella huutelevasta taloaan vartioivasta Pökälemummosta kukkamekkoiseen juhlaemäntään. Kaikki itselle merkityksellinen ja tärkeä on puolustamisen arvoista.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu viidettä vuotta vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
Lue Anni Veckin aiemmat pakinat:
Rautakaupan myyjää vaanii jatkuva ostohoukutus
Kauhunaapuria ei kiinnosta muiden toive rauhasta
Meidän talon remontti oli raskaampi kuin teidän
