Rautakaupan myyjää vaanii jatkuva ostohoukutus
Rautakaupassa työskentelevä Anni Veck huomaa harkitsevansa puukkojen ja tarjoiluvaunujen ostoa, vaikka niille ei ole tarvetta. Työkaverit tonkivat rakennustarvikkeita myymälän roskiksista. ”Jos talossani ei ole yhtäkään koloa tai komeroa, jonka lattian voisin päällystää vinyylilankun jämäpaloilla, miksi ihmeessä ylipäänsä ronkin alelaaria oudon hurmoksen vallassa?” pakinoitsija kirjoittaa.
Kaupoissa turhanpäiväinen haahuilu tuottaa vain turhanpäiväisiä tarpeita, sen me tiedämme. Ennen kauppareissua ei ole tullut mieleenkään, etteikö elämässä pääsisi eteenpäin ilman glitterkoristeltua yksisarvispipoa, mutta siellä kaupassa tuotteen nähtyään tuntuu mahdottomalta jatkaa matkaansa ilmankaan. On pakko ostaa kyseinen tuote, vaikka aivo sanoisi mitä. Me rautakaupassa työskentelevätkään emme ole suojassa tältä ilmiöltä. Kassaosaston myyjänä pääsee oikein paraatipaikalta ihailemaan toisten ostoksia, joista itsekin turhaan inspiroituu.
Mietin asioita, joita aivoraukkani ovat viime aikoina luulleet tarpeiksi. Asiakkaan ostaessa hiilikuitupuukkoja uskomattomaan pakettihintaan neljä kappaletta kympillä kuulin suuni puhuvan jotain sellaista, kuinka nyt on halpoja, pitää varmaan itsekin käydä ostamassa. Minä yhtäkkiä muka jossain puukko-ostoksilla! Ihminen, jonka ei turvallisuussyistä kannata pitää mitään silmäripseä terävämpää käsissään lipsahdusvaaran vuoksi. Söpön tarjoiluvaunun meinasin myös hankkia, vaikkei sille tuntunut löytyvän paikkaa eikä edes käyttötarkoitusta. Olin taannoin tosissani aikeissa ostaa myös kylmälaukun, vaikka olen elänyt kymmeniä vuosia tyytyväisenä ilman.
Alennuspyykkikorien kanssa lähti monella työkaverilla hassusti lapasesta. Niitä hamstrasi koko Jukaraisen Raudan henkilökunta euron hintaan ihan vaan koska halvalla sai. Joku puolusteli ostoksiaan (kymmenen pyykkikoria) sillä, kuinka näitä voipi sitten anniskella perheelle ja ystäville joululahjaksi. Jouluun oli ostohetkellä aikaa noin 11 kuukautta. Työkaverini, jota voidaan kutsua vaikkapa Gustafssoniksi, uskoi pyykkikorien tuovan helpotuksen ikuiseen villalankojen säilytysongelmaan. Viimeksi kun töistä lähdin, hänen kuukausi sitten ostamansa pyykkikorit lojuivat pukuhuoneen penkillä myyntipaketeissaan ongelmia helpottelemassa.
Sisustusosaston Matto-Takkinen on erikoistunut mattohamstraukseen. Hän tuntuu ostavan aina uuden maton käveltyään kerran vanhan yli. Työvuoron päätyttyä Takkinen tepsuttaa autolleen aina uusi mattorulla olalla ostoperusteluja itselleen hokien.
Piha- ja puutarhaosaston työntekijöillä on ehkä ekologisesti kestävämpi hamstrauskohde eli kasvit. Niiden ostelua puolustellaan milloin milläkin. ”Entinen tämmöinen ihana kirjavalehtinen ristikäärykkäinen kuoli kun se ei viihdy meillä, ostan nyt uuden, jos se viihtyisi” tai ”nämä käheräistuoksukit on ihania, vaikkei nämä talvehdikaan, ostan aina joka vuosi uudet.” Syksyllä halvalla haalittuja sipulikukkapusseja löytyy myyjien autojen takakonteista vielä maaliskuussakin.
Rakennustarvikehamstraajat ovat oma lukunsa. He vierailevat taajaan myymälän roskiksilla ja keräyslaatikoilla vieden mukanaan kaikenlaista, jota voi joskus vielä tarvita, josta voi vielä joskus sahata palan, tai josta voisi kehitellä jotain joskus jonnekin. Jukaraisen Raudan takapihalla lojuu kipsilevy jos toinenkin, jonka kyljessä lukee ”Käkelä vie kotiinsa lauantaina.” Tämän sortin hamstraus onkin ehkä eettisesti ongelmattominta sen perustuessa kierrätykseen. Jukaraisen roska on Käkelän aarre, ja hyvä niin
Ongelmia syntyy siitä, kun ostamme hyödykkeitä joita emme oikeasti tarvitse, ja hyvä on muistaa ettei haluaminen ole tarvitsemista. Ei tule kenellekään uutisena se, että maapallomme hukkuu roinaan. Voimme selostaa itsellemme, kuinka tämä laattaleikkuri on periaatteessa hyvä ostos ihan vain sen alhaisen hinnan vuoksi, mutta jos ei koskaan ole laatoittanut keraamisin laatoin tai edes harkitse moisen teon suorittamista, on laattaleikkuri silloin alhaisesta hinnastaan huolimatta turha ostos. Jos talossani ei ole yhtäkään koloa tai komeroa, jonka lattian voisin päällystää vinyylilankun jämäpaloilla, miksi ihmeessä ylipäänsä ronkin alelaaria oudon hurmoksen vallassa?
Olen ylenkatsonut omituisia asioita ostelevia työkavereitani, vaikka lopulta olen sortunut tai vähintään ollut sortumaisillani samanlaiseen ostokäyttäytymiseen. Voin ylevästi luvata, etten enää ostele turhia tavaroita, mutta kyllä ihminen ihmisen käytöksen lopulta tietää. Seuraavan kerran kun alennukseen tulee joku hyödyke, jonka olemassaolosta en eilen edes vielä tiennyt, silmiini syttyy kiilto ja suusta valuu ulos lause ”ai mutta tämähän olis kätevä” ja taas mennään.
Kaupan näkökulmasta toki toivookin, että ihmiset ostaisivat. Haluan pitää työpaikkani, joten haluan että Jukaraisen Raudan ovi käy tiheään. Mutta ehkei minun tarvitse ensimmäisenä olla se, joka ostaa tuotteita, joita en oikeasti tarvitse. Tähän lupaan kiinnittää huomiota, ihan yhtä vakavasti kuin Matto-Takkinenkin on luvannut vähennellä mattohamstraustaan.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu viidettä vuotta vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
Lue Anni Veckin aiemmat pakinat:
Kauhunaapuria ei kiinnosta muiden toive rauhasta
Meidän talon remontti oli raskaampi kuin teidän
