Meidän talon remontti oli raskaampi kuin teidän
Talojen remonttitarinat ovat suoraan verrattavissa karmaisevimpiin synnytyskertomuksiin. Kaikkien muiden remontit näyttäytyvät aina ja ikuisesti paljon helpompina ja vähemmän raskaina kuin oma, kirjoittaa nettipakinoitsija Anni Veck.
Talojen remonttitarinat ovat suoraan verrattavissa karmaisevimpiin synnytyskertomuksiin. Joissain tarinoissa synnyttäminen sekä remontointi yhdistyvät ja lyövät saumattomasti kättä. Illanistujaisissa joku aloittaa huokaamalla syvään ja siitäpä jo melkein tietää, että nyt on luvassa raskaampi kokemus kuin kellään teistä. Oman elämänsä kokemusasiantuntijat valottavat kernaasti niitäkin, joita ei ihan hirveästi kiinnosta, kuinka mikään maailmassa ei voi olla uuvuttavampi kokemus kuin meidän talon remontti. Se se vasta oli.
Markun talon salaojat oli kaivettava auki, koska vesi tuli sisälle kellariin hirvittävän yllättävällä tavalla, vaikka talo oli rakennettu perunasta ja sammaleesta armon vuonna 1937. Tällaista ei olisi voinut Markku aavistaakaan. Markku kun oli ollut ostavinaan ihan ehjän ja asuttavassa kunnossa olevan talon! Vesi sen kun lorisi lattialla ja olihan siinä sitten pakko kääräistä hihat ja ryhtyä hommiin, itse. Netistä pikkasen silmäiltiin että mitenkäs niitä salaojia tätänykyä laitellaankaan ja kohta jo alettiin kaivelemaan. Samaan konkurssiin Make päätti avata kellarinkin lattiat.
Kolme viikkoa savea lapioituaan Markulla oli tenniskyynärpää, sydänoireita ja alkava burn out. Kaverit lupasivat tulla jeesimään, mutta kaikilla niillä oli sillä hetkellä ”tämä selkä.”
Markku kuuli illanistujaisissa vuosien päästä remontista selvittyään Jarmon raskaan tarinan: Jarmon vihitty vaimo oli juuri tehnyt positiivisen raskaustestin, kun he mennä ostivat talon, jonka papereissa rakennusvuodeksi oli merkitty 1944, mutta jonka laajennusosa oli tehty joskus seitsemänkymmentäluvulla. Laajennusosan pentele haisi kamalalta. Jarmo eräänä iltana saunan jälkeen intoutui raottamaan sorkkaraudalla muovimattoa, joka oli liimattu aikansa muotituotteella kiinni lautalattiaan, ja ällistys oli suuren suuri: siellähän kasvoi sinne kuulumattomia asioita. Eipä ihme, ettei iltaisin poltettu tuoksukynttilä peittänyt sitä makeaa lemua!
Taas ryhdyttiin hommiin jossain päin Sisä-Suomea. Jarmon vaimo huokaili vieressä, hieroi paisuvaa vatsaansa ja mietti hiljaa mielessään millaisen talon olisikaan saanut asuttavakseen, jos olisi älynnyt ottaa vastaan drinkin siltä monotonisella äänellä jaarittelevalta merkonomin näköiseltä pikkutakkimieheltä aikoinaan ison kaupungin tanssiravintolassa.
Jarmo toiminnan miehenä lainasi tutun tutulta asuntovaunun talveksi, jossa vaimoineen eleli remontin ajan. Vettä ei tullut mihinkään monen kilometrin säteellä, mutta onneksi kerran viikossa päästiin naapurin Jukaraisen saunaan huljuttelemaan pahimmat remonttikarstat pois. Asuntovaunun kaasuliesi toimitteli keittiön virkaa ja hernekeitto syötiin pahvilautasilta. Sujuvampaa se olisi remonttia tehdä, jos olisi vähän apukäsiä, mutta kun vaimolla on niitä supistuksiaan ja veritulppariski.
Näissä remonttitarinoissa toistuu aina sama kaava: kavereilla on yhtäkkisiä, ellei jopa kroonistuneita tuki- ja liikuntaelinvammoja, rahat on enemmän loppu kuin kenelläkään koskaan ja kaikilla muilla on helpompaa koska ”teillä ei sentään ollut savimaata, jota piti kolmen kuukauden ajan kynsillä kaivaa kottikärryyn, jota puolestaan piti työntää puoli kilometriä räntäsateessa saadakseen kipattua sen sisällön Jukaraisilta lainatulle vaihtolavalle, koska omaan vuokralavaan ei ollut siinä kohtaa varaa”.
Kaikkien muiden remontit näyttäytyvät aina ja ikuisesti paljon helpompina ja vähemmän raskaina kuin oma. Helppohan se teillä on, mutta meilläpä synnytettiin piltti siihen kaiken kellarin lattialta lapioidun savivellin keskelle. Oli se kovaa aikaa.
Jos joku pahaa aavistamaton kerrostaloasuja menee tällaiselle elämän kovan remonttikoulun läpäisseelle kertomaan omasta kevyestä pintaremontistaan ja kehtaa valittaa, kuinka inhottaa, kun pölyä on joka paikassa ja pitää siirrellä huonekaluja, saa osakseen jättimäisen halveksunnan. Eihän tuo ole mitään verrattuna siihen kun..! ja taas saa yksi ihminen kuulla tarinan siitä kuinka vaimo synnytteli menemään keskellä laastisäkkejä, savivelliä ja loppuunpalamisoireilua. Onneksi saatiin maailmaan yhdet apukädet, niin saadaan kohta tämäkin remontti päätökseen.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu viidettä vuotta vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
