Kärsin omakotitalohäpeästä
Vertailen jatkuvasti asujaimistoamme toisten vastaaviin. Noilla on suihkulähde! Noiden perennapenkit kukkivat koko kesän! Onpa kauniit pihavalot, meillä on pelkkä pimeys! kirjoittaa Omakotiliiton uusi nettikolumnisti Anni Veck omakotitalohäpeästä.
Kukkapenkkipunnertaja
Omakotitalohäpeä. Se on läheistä sukua kotihäpeälle, mutta eroaa siitä hiukan. Kotihäpeähän on tuttu käsite kaikille, joilla pikkasen röntsöttää paikat kotona, on läjiä siellä ja kasoja tuolla, ja juuri sillä hetkellä kun kasat ovat suurimmillaan, paukkaa ovesta anoppi, naapuri tai dopingtestaaja. Omakotitalohäpeä liittyy enemmänkin siihen, että haluaisi asuttaa omakotitaloaan jotenkin paremmin, jotenkin enemmän oikeanlaisen omakotiasujan tapaan, olla ahkerampi puutarhanlaittaja ja sellainen myötäsyntyinen nikkari, jolta onnistuu kaikki omakotitalon pikku puuhat käden käänteessä, vaivatta ja valkeat hampaat välkähdellen.
Oikea Omakotiasuja, jollainen haluaisin olla mutta en ole, tekaisee roskakatoksen eurolavoista, jämäpuusta ja muutamasta kierrätyssaranasta, jollaiset aina maagisesti löytyy jostain omatekemien kellarihyllyjen hyvin organisoiduista kätköistä. Roskakatokseen viritellään pari lyhtyä koukeroisine, kauniine kiinnikkeineen ja ehkä valot, jotta jäteauton kuljettaja ilahtuu suunnattomasti aina tämän tietyn roskakatoksen nähdessään. ”Oi siinäpä asuu oikeanlainen asustelija!” miettii jäteauton kuljettaja illan hämärässä pihaan peruuttaessaan. Oikeanlainen asustelija ilahduttaa jopa jäteauton kuljettajaa!
Vääränlainen asustelija eli minä en saa kyhättyä minkäänlaista katosta jäteastioilleni. Eripariset, talon mukana tulleet astiat lenkottavat portin pielessä masentavasti miten sattuu. Olen joskus miettinyt, että tekisin jonkin väliaikaisen pohjan astioille, jotta ne seisoisivat edes ryhdikkäinä vaikkakin rumina samalla tasolla, mutta sitten on varmaan taas tullut jokin muu puuha, ehkä kujertava sepelkyyhyly on laulanut pihapuussa ja olen jäänyt sitä kuuntelemaan ja taas on asia jäänyt mietintämyssytasolle.
Oikeanlaisella asustelijalla on oikeanlainen oleskelualue, ehkä jopa kivetys, johon on aseteltu oikeanlainen oleskeluryhmä ja ihan sattumalta talon sävyinen aurinkovarjo. Oleskelualueen reunamilla kukkivat erilaiset, tarkkaan valitut tuoksuvat kasvit, joita muistetaan lannoittaa säännöllisesti, ja joiden juurille lisätään oikeansävyistä kuorikatetta keväisin. ”Markku kyllä meni ostamaan ihan vääränväristä ensin, mutta kun yhdessä asiaa mietittiin, niin tultiin siihen tulokseen että tämä vähemmän punertava on sittenkin parempi!”
Kivetyksen reunamilla eivät rikkaruohot rehota, vaan ne leikataan millintarkasti jollain juuri sitä tarkoitusta varten kehitetyllä vehkeellä, jotta saavutetaan täsmällinen ja kaikkien silmiä miellyttävä lopputulos. Meillä oleskelualueen virkaa toimittaa kuisti jossa on lähipubin muuttohuutokaupasta huudetut kalusteet. Niillä ei kukaan ehdi oleskelemaan.
Vertailen jatkuvasti asujaimistoamme toisten vastaaviin. Noilla on suihkulähde! Noiden perennapenkit kukkivat koko kesän! Onpa kauniit pihavalot, meillä on pelkkä pimeys! Saan lohdutusta, kun kävelen jonkun pihan ohi ja huomaan saman lasten polkupyörän makaavan kenollaan jo kuudetta viikkoa samassa paikassa keskellä kulkuväylää, tai kun ensilumi sataa naapurin pinkin puhallettavan yksisarvisuima-altaan päälle. Jes, muillakin edes vähän röntsöttää!
Tahtoisin olla ihminen, jolla on omatekemä roskakatos valoilla. Tahtoisin samanaikaisesti myös päästä omakotitalohäpeästä eroon. Siitä, ettei meillä ole tiettyjä asioita, jotka muka kuuluu olla. Mutta kuka sen määrittelee, mitä pitää olla? Saatan olla rohkeasti oma itseni muilta osin, mutta vähän häpeilen tiettyjä asioita, jotka liittyvät omakotiasumiseemme ja tapaan, jolla sitä toteutamme.
Ehkä rohkeus elää omannäköistä elämää saisi ylettyä myös omakotiasumiseen. Jos on rajallinen määrä aikaa ja resursseja, tehdään vain ne pakolliset huoltotoimet, ja pihapuuhastelu on enemmänkin kunnossapitoa kuin kilpavarustelua. Omakotiasumisessa pitää valita taistelunsa. Me elämme näin, meillä on huutokauppakalusteet, talvisin pimeä piha, ei ehkä kenenkään tekemää roskakatosta, mutta muuten hirmu hyvä olla.
Anni Veck
Kirjoittaja asuu Lahdessa vuonna 1954 rakennetussa rintamamiestalossa, josta puuttuu viidettä vuotta vielä se kuuluisa viimeinen lista. Työkseen hän myy rautakaupassa rautaa ja nostelee sitä vapaa-ajallaan. Vaikka lajina on penkkipunnerrus, oman pihan kukkapenkkien kanssa on vähän niin ja näin.
